— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? — lausui Aljoša.

— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen hymyilevän tuolla tavoin.

4.

Kapina

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan…

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät… Et tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.