— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa. Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä… Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo Hamletissa, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat lahjoittaneet joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan, märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa», sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!… Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko se nyt Arkistossa vaiko Muinaisuudessa, täytyy ottaa selville, olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja, että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika juoksee… »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!… Kenraalin menettelyä luullakseni puolustettiin. No… mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen, niin siis… Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta…