— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta… — huusi Ivan. — Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!
— Mitä sinä tiedät?
— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa…
— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —
Sanotko sinä sen lopultakin minulle?
— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa sinua Zosimallesi.
Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä hyvin surullisiksi.
— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikkapa olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan Hänelle takaisin pääsylipun.
— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.
— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, — sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!
— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.