— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset, joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen, joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?
— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin, — sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet, mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»
— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin sinulle sen sisällyksen.
— Sinä olet kirjoittanut runoelman?
— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani. Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, — naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?
— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.
— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta mieleni tekee selostaa se sinulle.
5.
Suur-inkvisiittori
— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, — mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset, Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä. Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä, varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja», joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin, vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma (tietysti kreikasta käännetty): Jumalanäidin vaellus kärsimysten kautta, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille. Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten» ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» — tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta. Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä, kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.» No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi. Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet: