Sille, mitä sydän sanoo, taivas merkkiä ei suo.
On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on, että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen, Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen, haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin… Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas, käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa totuuteen, ilmoittanut, että
kautta synnyinmaamme täällä orjana ja ristin kantain kulki Jumala maan päällä siunauksen meille antain.
Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän, synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa joka päivä roihusivat roviot ja
sai autodafeen roihutessa nyt surman vääräuskoiset.
Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät. Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin, ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali, suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista sata kerettiläistä ad majorem Dei gloriam. Hän tuli hiljaa ja huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon, valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti: »Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet. Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän, se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille. Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy, pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö, nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori. Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa, jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu, nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:
»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.
— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša, joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton qui pro quo.
— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää qui pro quo, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta, yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää, mikä tässä on qui pro quo ja mikä rajatonta fantasian leikkiä? Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa, että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.
— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?