— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. — Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot, roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan, vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi. — »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi. Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan, että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»
— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö pilkkaa?
— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»
— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.
— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.
— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat, ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian — niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä, yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää, että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa mitään pois.
»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys, joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena, vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!' Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille: Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii, mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää, niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi, että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin, voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet, niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat, mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme, sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä, jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät', niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat ja että tämän ehdottomasti tekisivät kaikki yhdessä. Tämä tarve kumartua yhdessä on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle, että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen, jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa. Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän, niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä, mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä. Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se, joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa, sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika, niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku, — ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan. He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus — siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi, he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden, vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia. Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään. Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus, johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin. Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi ja panneet sen pohjaksi ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin. Ja ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja, joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa, kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa, kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme ole Sinun puolellasi, vaan hänen, siinä on salaisuutemme! Me emme pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan hänen puolellaan, jo kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat; me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää? Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu. Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea. Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi, kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi. Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi. Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan häntä. Oi, menee vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin, mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja, lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan vapaan lippunsa. Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan, kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita, kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko? He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.' Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen, ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan, valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan, miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus, tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä, kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä istuva ja käsissään salaisuutta pitävä portto saatetaan häpeään, että vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä, että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin ja liityin niiden joukkoon, jotka paransivat Sinun sankaritekosi. Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut. Dixi.»
Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.
Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.
Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi riuhtaissut itsensä irti:
— Mutta… tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus… niinkuin sinä sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys… Tämä on Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!… Eikä ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen? Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta… He ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman ylipappi… siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja ylevää murhetta… Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua… jonkinmoista tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä… siinä koko heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote…