— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle tuommoisia?
— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan kuin sinä… mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša äkkiä puheeseen.
— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu, että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut, että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi… järkeviin ihmisiin. Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?
— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään sellaisia salaisuuksia… On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko hänen salaisuutensa!
— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä, että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee, että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen… Muuten puolustaessani ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi. Riittää tästä.
— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.
— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.
Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —
Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —
Vai onko se jo lopussa?
— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut, niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan. Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä tule enää… älä tule ollenkaan… milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.
— Entä ukko?
— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.
— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša surullisesti. Ivan alkoi nauraa.