— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule, että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala, mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari lattiaan!
— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että yhtyisit heihin… tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi, sinä et jaksa sietää tätä!
— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan kylmästi naurahtaen.
— Mikä voima?
— Karamazovin voima… Karamazovien alhaisuuden voima.
— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö, niinkö?
— Ehkäpä niinkin… vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties voin sen välttääkin, mutta sitten…
— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset ajatukset kuin sinulla.
— Taaskin Karamazovien tavalla.
— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö, niinkö?