— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!
— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, — selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon, niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan, sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen hyvin…
Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.
Hän punastui äkkiä.
— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.
— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.
— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.
— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin kaikki täällä… mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä… — vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.
— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin… hirveä roisto! — lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä, niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.
— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin sanoa tämä Smerdjakoville.
— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.