— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla sisälle, niin älä päästä häntä.
— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä tuntien heidän hurjuutensa.
— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?
— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee, minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.
— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.
— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen, ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä. Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa, niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.
— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.
— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa… ja miksi johtaa, kun tässä kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen ajatuksistaan… Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät, jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta tuupatakseni heidät isänsä luo.
— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot, Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.
— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten, he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri on epäilyttävää.