— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?
Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä. Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.
Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut, vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun: tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi: sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla. Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen — vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa, kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta, et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.» Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut, miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin, mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa. Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä. Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan. Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä, huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään, oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin erään tärkeän oman asiansa.
— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen… no, sama se, voimmehan nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja jo onkin.
— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla — nipin napin ennätän siihen.
— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen! Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen asia, mutta täällä minulla… ovat nyt toisenlaiset ajat… Näetkö, siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia, pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä. Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo, yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi, enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen hänen kanssaan…
— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.
— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki. Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa, mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo, eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?
— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää silmiäni auki.
— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa; hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne. Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt, eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin papin päästä? No, menetkö vai etkö?