— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.
— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, — silloin on tosi kysymyksessä.
— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan, niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.
Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:
— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla kirjelipun.
— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.
— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin Volovjan kievariin…
Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä.
— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —
Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.
No, Kristus olkoon kanssasi!
Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.