— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo pitkistä ajoista.
— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna… — alkoi Ivan
Fjodorovitš iloisesti nauraa.
— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra, ehdottomasti toimitamme asian.
Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään; uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan, hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.
— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.
Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen. Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin, että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui: mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea, joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän, Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi. Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!…
Kuudes kirja
Venäläinen munkki
1.
Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa