Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:
— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin sinun tulevan.
Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.
— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä sanoin?
Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».
— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?
Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois luotaan.
— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.
— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?
— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.