— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.
Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:
— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat kovin epäselvät… Mikä kärsimys odottaa häntä?
— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata… oli kuin koko hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen silmäyksensä oli sellainen… niin että minä sillä hetkellä sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen ilmeen… joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin, tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut. Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta, veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan…
* * * * *
Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä… Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.
2.
Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov.
Elämäkerrallisia tietoja
a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä