— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme, ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi», itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta; minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan. Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole nyt paratiisissa?»
Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata. Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.
b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä
— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään… Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen, sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta, yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa, ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni, lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet, kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen, kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä, todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä, ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä, mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta», sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys, mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä, sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti, laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään, synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä, meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene, Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!» Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen. Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja valkeus!
c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.
— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta, ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia, vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita, niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan. Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano, että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut, vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin, missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa, runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle. Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä, heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää, että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. — Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja. Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että, niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut, niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, — mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset, sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä, joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan. Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin. Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot. Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi? Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään… Ja samassa minä yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen, että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys. »Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala, eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni». Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te… olenko minä sen arvoinen»… ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille, »anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, — semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan. Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini, käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.» Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa: »Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle, »olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». — »Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?» — »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme, jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri, pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme kyyneliä.»… Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni. »Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis», sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni, sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan, mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian, kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin: »Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.» — »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat, »niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi, mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon, »älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni, ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta. Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella, sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa, niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan, sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan. »Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta», nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta, niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen, jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni, olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.
d) Salaperäinen vieras
Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.
On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani, vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.
»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa», sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan. Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään, ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle, jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte. Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä enemmän toisiimme.»