Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin. Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin… kaiketi nenäliinan… No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo, »tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili minua voimakkaasti ja suuteli…

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.
Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna», ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla, niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa, »tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki, millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle, jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat, eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa, että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä. Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla, että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan, niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän», sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä. Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut. Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani, mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti. Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän riemuitsee kuin paratiisissa… olen täyttänyt velvollisuuteni…»