Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni, katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin kuiskata minulle:
»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä? Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin tulin? Tulin tappaakseni sinut!»
Minä hätkähdin.
»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen, 'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.' Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä kuolemaa.»
Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä, joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä hamaan tähän päivään saakka.
3.
Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia
e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita, hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän, vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään, jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti nousee.
Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi. Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta lisätä halujaan? Rikkailla eristäytyneisyys ja henkinen itsemurha, köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan, hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien, vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä, jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta, siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle, että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa», kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa? Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet erottautuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.