Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut, taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni, ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta vapautunut henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen, vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä. Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä tämä kansa on jumalinen.
f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä. Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika. Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua. Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa, lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää, että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas, sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon. Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen. Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he menettelevät tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita, ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa, että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä. Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle… Niin tapahtuu, tapahtuu!
Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus. Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni: »Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?» Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta, mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa, isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan, ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon, sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin. Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä, hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket», sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa». Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle: »Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle, vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti, riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.
Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana, sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla, mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni, niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä? Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti, ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen, että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin, että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa, kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki, muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin verran totuuttakin.
g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa
— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit, lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.» Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen, — ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä, kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen, joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.
Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä, rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä. Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen. Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.
Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin, ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella? Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä. Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi, että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta. Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa, pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus, sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa. Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet, olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille. Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se ihmisistä miten järjettömältä tahansa.
Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä. Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin, että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva, niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin ajattelen.