h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti

— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä. Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule, niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi. Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa, sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta, riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne, ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut. Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet, niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu, niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä, tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi. Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.

i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin: Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran, loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran, ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan elävän rakkauden hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut, katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo, mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla, joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä; en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen, että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi. Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden, voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin toimivat jossakin määrin sen tavalla… Olen pahoillani, veljeni ja ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen, että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta. Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut, tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan. Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän. He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan. Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa. Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa…

* * * * *

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista. Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta. Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä; päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut, nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena, olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän, vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin, oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin. Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen, että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin, kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille levottomasta päivästä…