Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.

— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.

— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä siunausta?

Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.

— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.

2.

Sellainen hetki

Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta: »Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä, että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään. Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi, mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin, vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni! »Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»

Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti), että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä. Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman, edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin, josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana; niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan »korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty, mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin, joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet. Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi, koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?

Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin, tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi, Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä. Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut jokin oli eräänlainen piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä. Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä, niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin, liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti hänelle: