— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin… — alkoi hän puhua hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa: »Oletko sinä todellakin tullut niin pitkälle?» Aljoša ei katsahtanut häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.
— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.
— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on mielessäsi? Katsahdahan edes minuun…
Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.
— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun? Onko sinua loukattu?
— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.
— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä ihmisenä…
Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.
— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista? Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? — huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen valtaan.
— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot! — huusi Aljoša ärsyttävästi.