— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana… Sinä olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu ritarimerkkiä! Voi teitä!
Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen silmissään välähti äkkiä jotakin… mutta se ei ollut vihastusta Rakitinia kohtaan.
— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.
— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?
Aljoša ei vastannut.
— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?
— En muista… luullakseni olen.
— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma, teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu… Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa…
— Anna makkaraa.
— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni…
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan… vai ryyppäätkö?