— Anna viinaakin.
— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!
Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin jäljessä.
— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?
— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti, ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.
— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen »lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen »epärehellinen»… Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi, kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin… Hm! Minun pitäisi samalla käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — sellaista menettelyä!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui; voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:
— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška, tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän viimein arasti ja liehakoiden.
— Samantekevää kaikki… minne vain tahdot.
— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.
— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää taaksepäin.