— No niin!… Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.

— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi… — aikoi hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto, t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta tuonnempana tulee mainittavaksi.

»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».

3.

Sipuli

Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso, kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja. Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä. Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua. Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta, niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti: että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa, hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina, mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään »geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies, täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat. Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa, ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta, »katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on, että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele, ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan, ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin (tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla. Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla. Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.

— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.

— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli katsonut vieraita ja tuntenut heidät.

— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi. Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.

— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin kotonaan.