— Kynttilöitä… tietysti kynttilöitä… Fenja, tuo hänelle kynttilä… No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut tyytymätön.
— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.
— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni, olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän. Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!
— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja vapisen.
— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon — kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa, sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.
— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin. — Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän tanssii.
— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut, sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh, kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.
— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma myssykin on päässäsi.
— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, — lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut, jotta olisin valmiina.
— Mihin sinä sitten lennät?