— Mitä virka-arvoa?
— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.
— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut, jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.
Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut, oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan. Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa, eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.
— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!
— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi, minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!
— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita myötäänsä lenteli häntä vastaan.
— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on tulossa!
— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?
— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.