— Kas vain! Miksi Mokrojessa?
— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.
— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä tiedä?
— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi. Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään. Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen Aljošetskaa… Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun tyhmyydelleni, minun riemulleni… Hymyilipä, hymyili! Kas miten ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen neidin takia. Koira minä olin, niin se on… Mutta hyvä on kuitenkin, että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. — Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi voittaa, viekoitella suklaallansa… Ei, se on hyvä, että kävi niin, — naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit…
— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista kananpoikasta.
— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se… sentähden että sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko sydämestäni?
— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!
— Mikä siinä, minä rakastankin.
— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?
— Se on eri asia ja tämä on eri asia.