— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!
— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen. — Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla. Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.» Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän… Ja kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä enkä muista…
Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo ja kolme täytettyä pikaria.
— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut, Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa näinkin…
Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä ja kaatoi itsellensä toisen.
— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,
Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?
Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven
kunniaksi.
— Minkä paratiisin oven?
Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani pikarin jälleen paikalleen.
— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.
—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.