— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša, juot, niin sitten juon minäkin.
— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on? Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan makkaraa…
— Mitenkä niin?
— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima, pyhimys.
— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! — huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.
— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan. Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun… Hän säästi äsken tunteitani… Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait äsken sydämeni taas entiselleen.
Aljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.
— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.
— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?
— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden, että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt on aivan toista… enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.