— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin, alkavat kohta itkeä!
— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin olen sipulin antanut.
— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!
Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen, vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.
— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin, mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa. Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut, olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni. Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli. Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa, jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän, sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle. Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni, tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin. Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu, Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle sanon toisin: kaiken kaikkiaan olen antanut koko elämäni aikana vain jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään. Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden ruplan setelin.
— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.
— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —
Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.
— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.
— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.
— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta, sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta nyt hänkin suuttui: