— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet kumpikin?
— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.
— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut, kun olet niin innoissasi?
Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään kuului hysteerisiä vivahduksia.
— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle, vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen, »ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan. Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin: hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua, heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen: »Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä. Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan, niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi? Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten, toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No, kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen, miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin, ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša, sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!… Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu, eikä voikaan tietää… Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni…
Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi. Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.
— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta niin paljon, pitää olla armahtavaisempi…
Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.
— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.
— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään? Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, — antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin… Hän on rakkaudessa yläpuolella meitä… Oletko kuullut häneltä ennen sitä, minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken… ja toinen, jota loukattiin toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin, kunhan saa tietää… ja hän saa tietää… Tämä on vielä lepyttämätön sielu, täytyy häntä säästää… kenties tässä sielussa on aarre…