Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.
— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä? Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.
Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet kasvonsa.
— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on, jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni, istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö? Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni: rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle anteeksi vai eikö?
— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.
— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään. — Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan, kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.
— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa. — Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa viiden vuoden vanhoja kyyneliäni… Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.
— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.
— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista kuin minä… Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä…
— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin ilkeämielisesti hymyillen.