— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen, tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» — Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. — Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo; jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa, ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!… Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen, teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö… Mutta hänet minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!
Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:
— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.
Grušenjka hypähti heti paikaltaan.
— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas minun on jäätävä yksin!
— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot — niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja myrkyllisesti.
— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena, — et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on tullut minulle sanomaan.
— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.
— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt… Hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä, kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!…
— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en mitään muuta!…