— Minä pelkään… en uskalla katsoa… — kuiskasi Aljoša.
— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme, kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.
Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan… Hän levitti kätensä, huudahti ja heräsi…
Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista, selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle, sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä… mutta äkkiä hän teki jyrkän käännöksen ja meni ulos kammiosta.
Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas. Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa. Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto, täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan. Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta… Aljoša seisoi ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet, lankesi maahan.
Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»… kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa. Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena, mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa…
Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt häntä »olemaan maailmassa».
Kolmas osa jatkuu II niteessä.