— Tehkäät… Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten ilo… Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä… Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä vain voi kuvitella… Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut», sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen lempeästi!)… Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti… Ah, hän lukee taas:
»… Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he täyttivät ne ylön täyteen.
»Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja he veivät.
»Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli (eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden ammensivat), kutsui edeskäypä yljän.
»Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti.»
— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu… Ah, niin… nythän on häät, hääpidot… niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin, tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja… missä on viisas edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan… Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?… Hänkin on täällä? Hänhän on ruumisarkussa… Mutta hän on täälläkin… on noussut, nähnyt minut, tulee tänne… Herra Jumala!…
Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko, jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti. Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa, myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..
— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin ettei sinua saa nähdäkään… tule sinäkin meille.
Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni… Miten siis on hänen laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.
— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä, uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta viiniä… Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin, siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin, yhden pienen sipulin vain… Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin, hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä, toimintasi!… Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?