— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!
Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.
Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.
4.
Galilean Kaanaa
Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku. Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri, joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi, mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen. Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, — ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen, joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä, synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista. Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa, viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa… Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut. Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella…
»Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa», luki isä Paísi, »ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin.»
— Häät? Mitä tämä on… häät… pyöri vihurina Aljošan mielessä, — hänellä on myös onni… lähti kemuihin… Ei, hän ei ottanut veistä, ei ottanut veistä… Se oli vain »surkea» sana… No… surkeat sanat täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua sielulle… ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle… Mutta tie… tie on suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on aurinko… Mitä?… mitä luetaan?
»… Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä ole viiniä»… kuuli Aljoša.
— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa, on ensimmäinen ihme… Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme! Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi… »Ken rakastaa ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»… Tätä toisteli vainaja myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan… Ilman iloa ei voi elää, sanoi Mitja… Niin, Mitja… Kaikki, mikä on totta ja kaunista, on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui…
»… Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä hän teille sanoo, se tehkäät…»