Hän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.
— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!
Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti. Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä, mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.
— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa. On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut takaisin, — siinä koko se ihme.
Aljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä itseään:
— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle. — Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita odotettiin!
— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.
— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä minä ole Juudas.
— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, — huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni…
Mutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.