— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja…
— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.
— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!
Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.
— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»
— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?
— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.
— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!
—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.
Rouva itki.