— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin… — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.
— Mistä te erikoisesti kärsitte?
— Kärsin… epäuskosta…
— Ette usko Jumalaan?
— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti… Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana… Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne… Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.
— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.
— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta… Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!
— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.
— Kuinka? Millä tavoin?
— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.