— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!… Jo yksistään kärsimystensä takia… Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa… se kaikki on kauheata, kauheata!
— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.
— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.
— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.
— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.
Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.
— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».
— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.
— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.
— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.