Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.
— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.
— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.
— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.
— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»…
— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…
Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:
— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.
— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!
— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.