— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.