— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!
— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti nousee.
Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.
— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat, — lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä, ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran. Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies. Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat, ne äkkiä johtuivat mieleeni…
— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? — kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.
6.
Miksi sellainen ihminen elää!
Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:
— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi, kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä kuulla…
— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa…