— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.
Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa katsonut tarpeelliseksi vastata.
— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.
— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.
— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää, kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.
— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?
— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.
— Panen sen mieleeni.
Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.
— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.