— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.
— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!
— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.
— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja kirkollisesta kysymyksestä.
— Kenties olette oikeassa!… Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään vain pilaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.
— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan — sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte sille itseksenne… Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua…
— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.
— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän tienne!
Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.
— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin Rosvoista, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.