— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.
— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo…
— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen… Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?
— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista tyttöä… Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen häpäisemistään… Minä kiellän!
Hän läähätti.
— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?
— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš raivoissaan.
— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.
— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat, suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni…
Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät, hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi, aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.