— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä… Tästä on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut, en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne… Isä on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan… Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne… Minut on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin toisiakin…
— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla vaatisin teidät kaksintaisteluun… pistoleilla, kolmen askelen matkalla… liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen molemmilla jaloillaan.
Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan, on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä (taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen: »Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä' suuttumuksen hetkestä.»
Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi sanomattoman halveksivasti isäänsä.
— Ajattelin… ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!
— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa — kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas sellainen on se elukka!
— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.
— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.
— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? — Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja tasaisesti.
— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne »häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit! Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän »rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin antanut anteeksi…