— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä, ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi. Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.
Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen suupielensä värisivät.
— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan molempien luona.
Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta, vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys. Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun (tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä? Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.
— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.
— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo. Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia. Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri tahdoin kysyä.
— Mikä uni?
— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten hän jysähdyttikään otsaansa!
— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?
— Niin, isä Zosimaa.