Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa ovat siitä irtautuneet…
Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?
Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt, ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet, kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta. Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot. Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe. Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.
Ja nyt asiaan.
ENSIMMÄINEN OSA
Ensimmäinen kirja
Erään perheen historia
1.
Fjodor Pavlovitš Karamazov
Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme. Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.